Miten on mahdollista että kylmäksi mieltämä tietokone taipuu täysin osaamattoman ja päämäärätiedottoman käsissä! Jäänee salaisuudeksi, koska en pysty kuvien tekijänä koskaan rekonstruoimaan tapahtunutta. Koneen sain marraskuussa -2015,  kuudentoista vuoden kieltäytymisen jälkeen. Olen itseoppinut. Voisin kuvitella edenneeni intuitiivisesti. Kysymyksiä olen esittänyt, vastauksia olen saanut. Kiitos! Aikaisempaa kokemusta koneen käsittelyssä ei ole.

Koneelle tallentui arjen kuvia, joita oli hauska katsoa uudessa ulottuvuudessa. Ikään kuin mielenjohdatuksesta sormet tarttuivat nuoleen, siirsivät sitä leikkisästi ympäriinsä, painoivat sieltä täältä nappuloita. En edes ymmärtänyt tekeväni mitään tähdellistä. Arkuus poistui uteliaisuuden ja ennakkoluulottomuuden tieltä. Leikittelin aikani kuvilla päämäärättä. Muutama kuukausi kului näin. Kunnes.

Ensimmäinen muuntunut kuva oli shokki. Alkuperäisen kuvan korvasi uusi. Miten? Tuijotin sitä ymmälläni. Olinko? Olinhan minä tehnyt tuon? Kun tämä toistui vuoroin humoristisina vuoroin vakavina kuvina aloin nähdä niissä tuttuja piirteitä, fragmentteja elämästä. Kuvia alitajunnastani todentui sekä muistoiksi että ojennukseksi. Koen myös että kuvat kuoriutuvat kerros kerrokselta iholtani. Sekin tuntuu hyvältä.  

Mikä minua sai kuvia käsittelemään, vailla minkäänlaista ennakkoaavistusta? En voi puhua  unelmien toteuttamisesta. Olisikin niin! Olenko säilyttänyt mieleeni tapahtumia  pitkin pitkää elämää niiden joskus tulla puhumaan, kuvina? Itse itsensä nimesivät. Vähän niinkuin itsestäänselvyytenä. Minä sain hoitaa loput, löytää koot ja kehykset millä ne voisi tuoda parhaiten esille. Kuvat näyttelyyn ja nimenomaan Ekumeeniseen Taidekappeliin on valittu erittäin suurella hienovaraisuudella. Yksikään kuva ei ole alkuperäisessä muodossaan.

Haluan lämpimästi kannustaa ihmisiä uskaltamaan katsoa itseään silmästä silmään. Omalla tavallaan. Siinä voi yllättyä.  Kiitos kun katsotte!