Ei kukaan pakota

Ei kukaan pakota. Ellemme itse anna sen tapahtua. Nimittäin ryhtymään johonkin mikä meille ei ihan selvästikään ole hyväksi. Parhaita opettajia itsellemme olemme me itse. Monessa tilanteessa, ei tietysti kategorisesti kaikissa. On olosuhteita ja olosuhteita. Jo vauvoina tiedämme tarkkaan nälkämme, janomme, tunteet, kylmyys/lämpö jne, eli tarpeemme meille selvät. Osaamme ilmaista itsemme varsin hyvin. Välttämättä aina ympäristö ei pysty meitä tulkitsemaan, tulkitsee kyllä, mutta omalla tavallaan; tarkoitus meillä on päivänselvä: säilyä hengissä tässä maailmassa, josta hyvyys ei suinkaan ole hävinnyt. Eikä kauneus. Eikä rakkaus.

Minä päädyin onnekseni tässä vaiheessa elämäni yhteen parhaimpiin olosuhteisiin. Kiitos poikieni sinnikkyyden. Kaukonäköisyyttä heidän taholtaan? Yksin en ikinä, kun en edes tiennyt omaavani tämänkään vertaa mitään tulevaan tarvittavaa tietoa tai taitoa. Nyt taisi lipsahtaa, ei minulla ole tässä asiassa tietoa sen enempää kuin taitoakaan. Kuka sitten päätti minun puolestani? Minun poikani. Kaikki kolme. Ja uskomattomalla kärsivällisyydellä. Tietokone, niin kylmänä kuin olin sitä pitänyt, avasi kertaheitolla minulle mahdollisuuden ottaa osaa elämän sen yhteen jaksoon, näyttämällä siitä parhaimpia puoliaan: on olemassa kauneutta joka ei heti näy, vaan raottamalla, kurkistamalla pintaa syvemmälle pääset vielä mukaan. Sama tietokone avasi minulle tyhmälle sen verran ovea että jalka jäi väliin, vaikka en vielä edes tajunnut että olin antanut itseni sijoittua johonkin mistä en tiennyt mitään. Siis tyhmä. Oliko se kauneuden kaipuu joka antoi minulle uskalluksen tarttua tahtipuikkoon ja toimia omakätisesti?

Tai oliko hetki kohdallani kypsä? Miten olen elämässä hoitanut tarpeideni ilmaisemisen? Tarpeemme meillä on isonakin. Olenko huutanut itseni siniseksi, olenko vaikertanut, itkenyt? Olisinko voinut ilmaista itseäni toisella tavalla? Onko tämä vaihe se joka pistää kaiken uusiksi? Älä suostu jäämään tähän, jatka! Osaanko nyt paremmin? Pelkäänkö vähemmän? Olenko antanut uteliaisuudelle tarpeeksi tilaa? Sainko nyt vasta välineet? Olinko vastustanut aikani? Tahattomasti, tahallani?

Ovatko kuvat vastaus kaikkiin kysymyksiin? Ilmentävätkö ne elämäni tapahtumia? Unelmista ei enää puhuta. Osoittavatko kuvat johonkin suuntaan? Sen minkä tiedän varmaksi on että minun poikani ovat tärkeimmät ilmentymät minun elämässäni. Sallimus oli läsnä kun heidät annettiin minulle. Kiitos!

Uskallusta ja kokeilumieltä on minulla aina ollut tarvittavassa määrin. Niin myös nyt. Kerran ihan alussa kokeilin taas painaa yhtä nappia ja tein jotain muutakin, minkä seurauksella hetken kuluttua näin edessäni yhden valokuvan aivan erilaisena, tunnistamattomana. En ymmärtänyt mitään tapahtumasta, olisi auttanut paljon jos olisin vaikka tiennyt miten saan sen tekemättömäksi. Delete-nappula on sittemmin tullut tutuksi, hyvässä ja pahassa. Lähetin kuvan pojalleni, muistan että olo oli vähän anteeksipyytäväinen, olin mennyt tekemään jotain, olikohan se sopimatonta?

Tällaisista lähtökohdista minun kuvani ovat tulleet maailmaan. Vajaa vuosi on kulunut tähän saakka. Kuvia rupesi ilmaantumaan parin kuukauden kuluttua koneen saatuani. Millä eväillä, kun raaka-aineitakaan ei ollut. Jos olisin ymmärtänyt, olisinko jättänyt tekemättä? Niin paljon on tullut esille tänä aikana, että näin tuumailen välillä. Olinko valmis näkemään ei aina niin miellyttäviä asioita? Olin. Damn You, olin. 16 vuotta sitten en olisi ollut. Toinen elementti, musiikki, oli ollut sisälläni koko armaan elämäni ajan; virsinä, rockina, soulina, lyriikkaa unohtamatta Musiikki, joka kysymättä lupaa raivaa itselleen tilaa parhaimmillaan koko elämän laajuuden skaalalla. Suoristaa mutkat, loivat kuin jyrkät. Mutkistaa mielen, hellän ja rajun. Rohkaisæ luonteen, pienen ja aran. Nyt oli kuvien vuoro päästä mukaan. Millä mielellä lähdin seuraamaan kuvien muuttumista, monasti hyvinkin rajusti? Avoimella. Uteliaalla. Ihmeellisen rauhallisena seurasin uutta kuvaa, joka ei aina suinkaan ollut mitenkään missään yhteydessä emokuvaansa. Millä ohjelmalla, multa kysytään? Millä ohjelmalla, ei mulla ole ohjelmaa. Pitäähän sulia olla ohjelma. Kuka sanoo. Enhän minä ymmärrä ohjelmista mitään. Minä puhdistan varovaisesti pois kohtia, minä rajaan empien tuosta ja tuosta. Ennenkaikkea minä katselen. Voin sanoa että tutkin. Tutkin. Sitten yhtäkkiä arvaamatta aukeaa kuvan sisin. Se on siinä. Joskus löydän uuden värisävyn, mustavalkoisuuden ja: Siinä se on. Tarvitaanko tuohon ohjelmaa? Sehän teki itsensä.

Eräs henkilö hoksas tuon. Älä mene millekään kurssille, saatat menettää kosketuksen koko asiaan. Jos olet saanut nämä kuvat aikaiseksi noilla vähillä välineillä, jatka hyvänen aika niillä. Jatkan, olen käynyt yhden valokuvashop. .. kurssin josta en ymmärtänyt mitään. Ei millään pahalla. En vaan mitään. Ihailin opettajaa ja muita oppilaita miten he pysyivät mukana menossa, heillä syntyi tuon tuosta hienompia töitä, sehän oli taidetta. Ja tekivät sen ohella vieläpä muistiinpanoja. Minä hain sillä aikaa nuolta sekä ruudulta että taululta, mistä vain hain se oli aina häviksissä; mikäli olin saanut koneen ylipäänsä auki. Turhauduin. Taulukoista en tajunnut, enkä tajua mitään. Mihin niitä tarvitaan? Sorry! Vieläkin jos joskus näen noita ohjelmia värisen mielipahasta niitä katsellen. Ne eivät ole minua varten, please. Sorry!

Muistitikku on tärkeä. Älä hukkaa sitä, siinä on kaikki sun kuvat. Sanoi kuopus. Ja menin ensimmäisen kerran tikkuineni valokuvakehitysliikkeeseen ja esitin myyjälle asiani: tämä on tikku. Hänen ilmeistään päätellen ei ollut ihan sopiva aloitus. Mutta opin minäkin. Jos haluan teettää kuvan tai taulun, menen tikkuineni tauluntekijäliikkeeseen ja ensimmäiseksi kysyn pystyykö tästä tekemään minkä kokoisen? Teidän osaavaisten kielellä pitäisi kysyä: paljonko pikseleitä tässä on? Kas kas! Tai ei kysyä vaan kertoa sen itse. Kuljetin kauan tietokonetta mukanani kun en oikein luottanut siihen että olin osannut laittaa kuvat tikulle. Ja poistaa tikku oikeaoppisesti. Ja toimiiko se edes. Ei aina. Haah!

Tauluja on syntynyt, koskettavia, eli olemme löytäneet taulun-/valokuvantekijän kanssa yhteisen kielen millä kommunikoimme muistakin saloista. Tämä asia on vaatinut paljon kärsivällisyyttä. Puolin ja toisin. Monastiko kone on kieltäytynyt yhteistyöstä? Monasti. Olenko saanut apua? Aina. Toistan: olen ikuinen amatööri. Puhun omaa kummallista kieltäni. Ja kun hermostun, menevät sanat vieläkin enemmän solmuun. Koskaan en ole joutunut pulaan. On olemassa muitakin samaa kieltä puhuvia ihmisiä. Ei uskoisi.

Olen oppinut pistämään tikulle. Ja poistamaan tikun oikein. Katso yllä! Olen siitä ylpeä! Se kesti kauan oppia Kun tuntuu olevan niin monta tapaa, siis tuntuu. Luotan siihen, että kun ensin opin esittämään kysymykseni ymmärrettävällä tavalla, niin saan siihen tarvittavat neuvot.

En vielä tiedä miten saisin kuvan siirtymään toiseen kuvaan. Ei se ihan ajatuksen voimalla käy. Tai? Aikansa kutakin. Selittämiseen on tässä tarvittu lähimmäisiltänikin voimia. Lujaa tekoa ovat.

O nu ska jag äta! O igen ska jag äta. De va ett sjuttons ätas. Du åt ju igår.

Maaliskuussa a.v. 2016 paistaa iltapäivän aurinko, lähettää yhden säteen joka läpäisee parvekkeen ikkunalasin, jatkaa parvekkeen oven ikkunan läpi, oviaukosta keittiöön. Lintukuvan, jota ette vielä ole nähneet, olin kehystänyt alkeellisesti mustaan lakritsilaatikkoon. Pöydällä oli kuvan edessä koristeena kuivattu orkideankukkanen. Herkkä asetelma Seison sitä ihailemassa, kun viivähtäen auringonsäde lähestyy ja osuu installaation alareunaan heittäen varjon varsinaiseen kuvaan. Säde päätyi kokonaisuudessaan installaatioon. Perillä. En ole uskoa silmiäni! Täydellinen osuma. Kuvio, joka tässä hetkessä syntyy, tulee olemaan eräs tärkeimmistä ja sykähdyttävimmistä ever. Se tulee olemaan emokuva monelle toteutukselle.

Kamera oli lähellä ja tallensin niin monta kuvaa kuin sain. Ensin tosin jähmetyin. Tuttu tunne varmaan monelle, joka on vastaavanlaista kokenut. Näiden tapahtumien jälkeen tunnen voimakkaasti heidän kanssa jotka rämpivät suolla päivästä toiseen jotain määrättyä odotellen. Yöpyvät umpimetsässä haaveillen jostain ennenkuulumattomasta äänestä Ja se tapahtuu! Onnelliset! Minun tapauksessani en tiedä mitä odottaa. Minä rämmin omassa tietämättömyydessäni. Huom en vertaa olosuhteita, vaan tunnetta. Onneksi tajusin, että nyt on kysymys parista minuutista jos mielin saada ikuistettua näkemäni. Ehkei sitäkään, mikäli säteellä on kiire jatkaa matkaansa seuraavaan kohteeseen. Installaatiota ei voinut siirtää kukan takia. Huomenna välttämättä ei aurinko paistaisi. Joten klik klik klik…moni valokuva, kuten esim. Carpe Diem, Tänk om! Three Dimensions and One Tear on kehkeytynyt tästä ainutlaatuisesta aihiosta. unohtamatta: de tre nornorna. Katson herkistyen niitä ja muistan, miten kiitollisuuden tunne valloitti minut niinä hetkinä, jolloin ne tulivat näkyviin. Taas kerran olen yhden seesteisen hetken kutsuvieraana.

Minä näen!

Kun näytin sen lapselleni hän ei voinut muuta kuin yhtyä sanoihini: eikös olekin ihmeellistä. Kuivatun orkidean kukan varjoon oli hetkessä syntynyt pieni ikuisuus.

Näitä ihmeellisyyksiä on ollut monta. Kuvistani tulivat uniikit. Sisälläni tuntuu lämpimältä. Olen äärettömän kiitollinen näistä kokemuksista. Ja aina en ole heti huomannut kaikkia yksityiskohtia. Olen rajallinen. Enough is enough, odotetaan että asia kerrallaan painuu sisälle. Saattaa kuulostaa korkealentoiselta. Siltä minusta todella tuntui noiden tapausten tiimoilta. Miten voi näin mennä? Toivon että moni moni tarttuisi tilaisuuteen kun se annetaan, päästääkseen osalliseksi vastaavanlaiseen. Päästäkää irti, heittäytyä mukaan umpimähkään johonkin teille uuteen!

Paskeriäijää ette tule näkemään. Ikinä.